Tarkoitus oli tänään tehdä peliesittely ja raportti tuosta aiemmin hankkimastani Leonardo da Vincistä kun sitä porukalla jopa päästiin pelaamaankin. No joo, en jaksanut ottaa valokuvia (tällä kertaa kamera olisi jopa ollut käsillä), ja kun hävisin kirkkaasti niin ei pelistäkään ole paljoa kerrottavaa, mutta mukava sessiohan tuo oli. Läppä lensi taas kunnolla (huonoimpien vitsien liittyessä Japaniin ja työttömiin insinööreihin), peli rullasi mukavasti ja ilta oli rattoisa. Mitäpä sitä peli-ihminen muuta kaipaa.
Siksipä aloinkin pohtia mitä koko pelaamisharrastus olisi ilman sopivaa kaveripiiriä. Tokihan pelaamaan pääsee (etenkin figupelirintamalla) omaamatta minkäänlaista vakituista pelirinkiä turnauksia kiertämällä, mutta silloin on rajoittunut juuri siihen valikoimaan mitä sattuu olemaan tarjolla. Lautapeliharrastajilla ei taida edes olla samalla lailla tapahtumia (tai en ainakaan tiedä) kuin figuttajalla.
Itse sanoisin olevani nykyisin tällä saralla todella onnellisessa asemassa. Pelirinki on toki pienehkö, ja töiden ja perheiden vuoksi kiireinen joten yhteisten aikojen järjestäminen on työn alla, mutta ainakaan fakkiutuminen tahi ennakkoluulot eivät vaivaa. Mikä tahansa peli jonka joku nostaa pöydälle kelpaa kaikille kokeiltavaksi, ja kaikkea testataan avoimin mielin ...eli yrittäen rikkoa pelimekaniikka mahdollisimman tehokkaasti. Tosin meidän peliporukassa konsensus on se, että pelataan ilta ja lopulta Jukka voittaa, peli kuin peli.
Sopiva määrä olutta, kahvia, hyvää peliseuraa, huumoria ... siinäpä yhdistelmä jolla huonompikin peli tulee pelattavaksi, ja hyvä peli mahtavaksi kokemukseksi.
Tämä postaus on kiitos kaikille menneille, nykyisille ja tuleville mukaville pelikavereille. Ilman teitä elämästäni olisi jäänyt puuttumaan palanen.
Ja haa, sain (teko)syyn linkittää tuon Games without Frontiersin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti