Juhannus tuli vietettyä, sekin pelien merkeissä, Dominionia, Charlyä (josta on tullut vaimon uusin suosikki), 3000 pinnan peli Warhammer Fantasy Battlea ja muuta sekalaista pientä. Ja tiistai-iltakin vierähti pelaillen PitchCarin, Dominionin, Skånen ja Charlyn merkeissä. Ja postisetäkin muisti pelaajaa kiikuttamalla viimein Horgenhold Forge Guard -boksin Warmachineen.
Tänään tarkoituksena oli kuitenkin pohtia pelaamisen roolia elämässä, koska jostain moinen ajatus vain putkahti päähän. Tai itse asiassa tuli yht'äkkiä mieleeni että tutustuin nykyiseen vaimooni Popmundo-nettipelissä. Popmundosta kuulin puolestaan Hattrickin foorumeilla, ja Hatrrickista puolestaan kuulin eräältä figupelikaveriltani. Ja kun vaimoni puolestaan kuuli Popmundosta Tactical Ops -pelikaveriensa kautta, voi sanoa että emme olisi yhdessä ilman peliharrastuksia.
Yhteensattumia, toki. Mutta kiistattomasti pelaaminen on meidän tapauksessamme vaikuttanut koko (nykyiseen) elämään, ainakin välillisesti. Tästä aloinkin pohtia kuinka paljon muuten pelaaminen vaikuttaa elämässä itseemme ja ympäristöömme. Ja kuten lukijat tulevat huomaamaan, pohtiminen eskaloituu sitten lopulta hirveäksi muisteloksi omasta peliurasta.
Vähemmän yllättävästi ystävä- ja kaveripiiri ainakin koostuu pitkälti pelaajista. Luonnollisesti samanlainen harrastus luo kaveriverkostoa; -80/90-luvulla kun vielä aktiivisesti lintuja harrastin, puolet kaveripiiristä oli lintuharrastajia. Ja kun tarkastelee tätä lintuharrastusajan kaveriverkostoa nykyisin, niin vähemmän yllättäen huomaa että kanssakäyminen on jäänyt satunnaisiksi "Terve, mitä kuuluu" -tilanteiksi.
Asiaa mietittyäni aloin pohtia että pelaaminen eri muodoissaan on ollut olennainen osa elämääni niin pitkään kuin muistan. Jo ennen kouluikää, aikaan jolloin ei ollut tietokoneita ja lapsilla oli elämää, pelasimme korttipelejä, usein koko perheen voimin. Ala-asteiässä tuli mukaan shakki, jota tulikin pelattua säännöllisesti, myös ihan kerhotasolla.
Kasarivuosikymmen näki ensimmäiset kotitietokoneet, ja tietokonepelien ensi aallon. Ensimmäisiä kertoja Commodore 64:llä jotain pelattuani tiesin "hei, tää muuten on mun juttu". Kuusnepa-klassikoista vieläkin nostalgisia muistoja herättää Ultima III, Elite ja Pool of Radiance. Eikä toki voi unohtaa Summer Gamesia, jota hakattiin porukassa iltakaudet ja jolla taisi useampi joystick mennä rikki.
Kasarivuosia muistellessa joko oman muistin kronologia pettää pahasti, tai sitten netistä ei saa paikkaansapitävää tietoa. Joka tapauksessa, vuosikymmenen loppupuolella roolipelit tulivat kuvaan mukaan. Olin kovasti sitä mieltä että aloitimme roolipelaamaan D&D:n suomenkielisellä laitoksella, mutta kovasti nettilähteet väittävät sen julkaistun vasta -88. Ja koska tiedän peluuttaneeni englanninkielistä Stormbringeriä ennen inttiinlähtöäni (saapumiserä III/87), niin joku muisteloissani väkisinkin mättää. Ehkä. Saattoi toki olla että ekaksi hankittiin juuri englanninkielinen D&D-boksi. Joka tapauksessa roolipelaamisen aloitus on täytynyt tapahtua vuoden -85 jälkeen, koska en ole koskaan kuulunut "pappa betalar" -pelaajiin, ja -85 olin ensi kertaa kesätöissä jolloin on siis omalla työllä hankittua rahaakin ollut käytettävissä.
Joka tapauksessa, kasarivuosikymmenen loppupuoliskolla siis tutustuimme roolipelaamiseen, ja sitä kautta törmäsimme miniatyyreihin. Ja heti kun ekaa kertaa moisia tuli nähtyä Fantasiapelien esitteessä, tiesin "hei, TÄÄ muuten on mun juttu". Aluksi noita ostettiin kuvaamaan omaa roolihahmoa, mutta figuihin liittyy jonkinlainen maaginen keräilyaddiktio ja pian piti alkaa ostelemaan kaikkia kivannäköisiä pikkumiehiä vaikkei niille mitään oikeaa käyttöä ollutkaan. Ja nuo oireet eivät ole kadonneet neljännesvuosisadassakaan.
Figupelaamista tuli yriteltyä jo 80-luvulla, sääntösettinä testailtiin Ral Parthan Chaos Warsia. Tuosta systeemistä en muista juuri mitään, ja kun kirja on aikojen saatossa kadonnut jonnekin niin enää ei voi tarkistaakaan miten systeemi toimi. Mutta miniatyyreillä pelaaminen tuntui mukavalta ajatukselta siis jo tuolloin.
Lautapelaaminenkin tuli kuvaan noihin aikoihin, muistan ainakin klassisen Titanin josta kovastikin tykättiin tuolloin. Itse asiassa uusintajulkaisu on kyllä hankintalistalla, 59 euron hinta vain on toistaiseksi pitänyt pelin poissa hyllystä.
90-luvun alku oli muistaakseni hiljaisempaa, johtuen pääsääntöisesti siitä että olin opiskelemassa. Mitä nyt toki jossain vaiheessa koulun koneet (tai lähinnä netti, siihen aikaanhan ei kotona ollut yhteyksiä) oli tehokäytössä kun tutustuin MUDeihin. Parhaassa vaiheessa tulin koululle heti seitsemältä aamulla kun ovet aukenivat, ja istuin siellä iltayhdeksään kunnes ovet menivät kiinni. En ollut addikti, en.
90-luvun puolivälissä oli sitten Magic the Gathering -buumi, ilmeisesti v. -95 paikkeilla koska 4th editionia ja Ice Agea aluksi osteltiin. Innostusta jaksoi jatkua ilmeisesti pari vuotta, koska -97 ilmestynyt Visions oli jo liikaa ja lopetti tämän pelaamisen. Tosin, tässä vaiheessa figupelaamisesta oli tullut ehdottomasti harrastus numero yksi, joten siksikin M:tG sai jäädä.
Ysärivuosikymmenen loppu olisi siis Warhammer-aikaa. Fantasy Battle aloiteltiin kai joskus vuosikymmenen puolivälin paikkeilla, ja jokunen vuosi sen jälkeen myös Warhammer 40000 kun sen kolmas laitos ilmestyi. Vaikka kummankin parissa tuli paljon hauskoja hetkiä vietettyä (useista kivoista turnausreissuista puhumattakaan), 40k:n pelaaminen lopahti pelin neljännen laitoksen ilmestyessä (2004), ja Fantasy jäi jonkin verran sen jälkeen, Warmachinen rantauduttua maailmalta myös Suomeen. Vaikka Warhammer-systeemit toki ajanvietteenä toimivat vieläkin, pelimekaniikka kummassakin on jäänyt jonnekin 1900-luvulle.
Warmachinen myötä päästäänkin pikkuhiljaa kohti nykypäivää tässä muistelmateoksessa. Masiina on "pääpelin" paikan figuharrasteena napannut, ja vaikka sen pelaaminen onkin harventunut sitten aktiivisimpien aikojen se tuskin on jäämässä syrjään hetkeen, etenkään kun alalla ei ole juuri varteenotettavia kilpailijoita. Kuten todettu, Warhammerit ovat ajastaan jäljessä, ja uusimmista valtavirta-suosikeista Flames of War on säännöiltään melko pitkälti samaa 1900-luvun kamaa kuin Warhammeritkin. Ja koska lautapelit ovat vallanneet vähintään puolet peli-illoista, figupelaaminen on vähentynyt siksikin melko paljon.
Käsittelemättä jäi vielä paljon asioita, mutta eiköhän tämä riitä yhdellä kertaa vanhuksen muisteloista. Joten ensi kertaan, josko seuraavaksi saisi aikaiseksi napattua kuviakin ja tuo valokuvausta odotteleva Warmasterin Empire-armeija pääsisi esittelyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti